Näin juhannuksena on mukavaa muistella lapsuuden jouluja. Joulut meni meillä yleensä saman kaavan mukaan vuodesta toiseen.
Äiti on hyvä ruuanlaittaja ja hän on aina tehnyt lähes kaiken itse, joka sitten näin jälkikäteen ajateltuna selittää sen, miksi meidän joulut meni aina samalla kaavalla.
Puhun vuoden 1977 jälkeisistä jouluista, koska jostain syystä vain niistä on mielikuvia.
Äiti aloitti jouluvalmistelut aina hyvissä ajoin, vaikka sitten aattona oli aina helvetinmoinen hässäkkä. Hän teki aina joulutorttuja, pipareita,kaneliässiä ja hannatädin kakkuja valtavat määrät. Ne hän laittoi isoihin Karhulan Lasin purkkeihin ja vei ne vintin rappusille odottamaan joulua. Annas olla jos niistä kävi salaa ottamassa ennen joulua muutaman niin siitä tuli kauhea huuto. Syyllistävä marttyyrikortti vedettiin aina esiin. ” No syökää sitten kaikki, mutta jouluna ei sitten ole mitään”. Koska niitä ei saanut etukäteen maistella ja jouluna oli aivan ähky kaikesta muusta ruuasta, niin niitä pikkuleipiä ja joulutorttuja oli varmasti vielä pääsiäisenä siellä rappusilla, kun kukaan ei niitä uskaltanut syödä ja sitten ei enää ne maistunut tammikuussa.
Jouluun kuului aina myös helvetinmoinen riitely ja tappelu ja sen jälkeen marttyyrikortti ja mykkäkoulu.
Jouluaattona imuri pauhasi ja keittiö oli kaaoksen vallassa. Mutta imurin käytön piti aina lopettaa klo 12, kun Suomen Turku julisti joulurauhan. Ja sen jälkeen alkoi sitten se tappelu. Äiti itkee, kun kaikki on kesken ja kukaan ei häntä auta. Ja annas olla kun autoit, niin kaiken silloin teit kuitenkin väärin. Rosolli oli sekoitettu väärin, tai pöytä oli katettu väärillä astioilla. Sitten alkoi itku ja huuto, ja sen seurauksena äiti aina ilmoitti, että hän ei tule joulupöytään, että saamme syödä ilman häntä. No sitten siihen meni aikaa, että häntä piti rukoilla ja anella, että hän tulisi pöytään. Jos hän tuli niin hän piti mykkäkoulua. Niin että en oikeastaan muista yhtään mukavaa ja seesteistä joulua lapsuudestani.