Äitini on todennäköisesti kokenut traumaattisen lapsuuden, minkä vuoksi hän on erittäin ikävä ihminen, hyvin usein. On tietysti julmaa kirjoittaa, että oma äiti on kamala ihminen. Suurin osa tuntemistani ihmisistä puhuvat äideistään lämpimään ja rakastavaan sävyyn. Toivoisin, että omat lapseni puhuisivat minusta siten, mutta pahaa pelkään, että olen tiedostamattani siirtänyt ikävän äidin mallin lapsiini. Vaikka olen niin lujasti yrittänyt toimia toisin kuin äitini.
Äitini on esikoinen ja syntyi sota-aikana, 1939. Minulle tuntemattomasta syystä hänet laitettiin lastenkotiin ja sieltä sitten adoptoitiin. Muut hänen sisarpuolensa on saanut elää ydinperheen kanssa. Sieltä ne käsittelemättömät traumat on kai peräisin.
Minulla ei ole yhtään mielikuvaa, että äiti olisi tehnyt kanssani jotain. Lukenut, piirtänyt, leikkinyt tai leiponut kanssani. Ulkoiset puitteet ovat olleet aina hyvin. Aina on ollut ruokaa ja vaatteita.
Meillä tehtiin kaikki asiat aina niin kuin äiti määräsi ja tahtoi. Ellei joku määräys meinannut tehota, otti hän marttyyrikortin esiin ja sitten raivottiin ja sitten itkettiin ja sen jälkeen tehtiin niin kuin hän halusi. Äitini luonteenpiirteitä voisi kuvailla sanoilla; kiristys, uhkailu, pelottelu, itku, mykkäkoulu, kateus, katkeruus, syyllisen etsintä ja sitten surullisella tavalla hyväksynnän haku.
Pikkusiskoni sitten olikin äidin silmäterä. Olen usein miettinyt, miksi hän on saanut erikoisaseman. Olen miettinyt jopa sitä vaihtoehtoa, että pikkusiskolla ja meillä muilla ei olisi sama isä. Se selittäisi osaltaan hänen erikoisasemansa, olisihan hän silloin suuren ja kiihkeän rakkauden hedelmä. Olettamustani tukee sellainen mielikuva, kun äiti oli ollut ajelulla jonkun vieraan miehen kanssa meidän autolla ja äiti siitä oli sitten jäänyt kiinni. Ehkäpä olin jopa mukana. Mutta sen muistan, kun isälle asia oli valjennut niin hän meni suutuspäissään auton luo, avasi konepellin ja repi sieltä raivon vallassa kiroten johtoja ja putkia irti. Muistan hänen sanoneen, että eipä tarvitse tällä enää ajella.
Pikkusiskoni on nukkunut äidin vieressä suunnilleen noin viisitoista ensimmäistä vuottaan. Äiti luki hänelle läksyt ääneen ja teki paljon koulutehtäviä hänen puolestaan. Äiti nautti siitä, kun hän onnistui tehtävissä, koska hän on itse käynyt vain kansakoulun. Siskoni kun aloitti perhosten keräilyn, niin loppujen lopuksi siinä kävi niin, että äiti juoksi haavi kädessä pitkin niittyjä keräten pikkusiskolleni täydennystä kokoelmaansa. Samoin hän keräsi silloin niin suosittuja hajupyyhekumeja. Ja niitähän äiti hänelle osti. Niitä pyyhekumeja oli varmasti satoja.
Nämä ovat vain vähäpätöisiä esimerkkejä äidin omistautumisesta pikkusiskoani kohtaan.