Omituinen suku

Isän työpaikka muuttui vuonna 1973 ja meille tuli muutto eteen. Isosiskolle muutto oli varmasti kova paikka, koska hän menetti teinikaveripiirinsä ja en tiedä saiko hän uudessa paikassa koskaan uusia hyviä kavereita.

Minulla on mielikuva, että isä olisi muuttanut muutamia kuukausia aiemmin ja me sitten muutettiin perässä koulujen päätyttyä.

Pääsimme asumaan vastavalmistuneen rivitalon päätyhuoneistoon. Siinä oli kaksi makuuhuonetta, iso olohuone, keittiö, kylpyhuone ja pieni vessa. Keittiössä oli kupolimainen kattoikkuna ja siinä oli ns. ruokailutila erikseen. Olohuoneessa meillä oli iso oranssinen, vakosamettinen kulmasohva. Verhot olivat vihreän-oranssin-keltaiset, joissa oli isoja kukkasia. Ne löytyy edelleen äidiltä, koska mitään ei heitetä pois. Meillä oli myös muovinen kristallikruunu katossa. Vasta 1980-luvun alussa meillä oli varaa niin paljon, että äiti sai vihdoin ja viimein ostettua oikean kristallikruunun. Siitä tulikin mieleen, kuinka turhamainen ja itseään muita parempana pitävänä äitini on. Äiti siis oli ostanut kristallikruunu ja siinä roikkui sellainen pieni lappu, jossa luki että kultaosat päällystetty 24 karaatin kullalla. Meinasin sen ottaa pois, kun sähkömies oli tulossa asentamaan sitä kattoon. Äiti kielsi ottamasta lappua pois, jotta sähkömies näkisi kuinka arvokas lamppu meillä nyt on, että hän vaikka tulisi kateelliseksi. Voi hyvä luoja mitä pikkusieluisuutta. Sitä sähkömiestä nyt tuskin kiinnosti oliko se kullattu vai ei. Mutta tämäkin pieni tapaus kuvastaa äitiäni ja hänen omituisuuttaan oikein hyvin.

Itselläni ei ole paljon valokuvia lapsuudestani ja ne vähät kuvat mitkä on olemassa, ei muistelemista auta. Usein mietin, että muistanko ihan oikeasti jonkun tapahtuman, vai muistanko asian vain valokuvan perusteella ja oikeastaan sen perusteella, mitä minulle on kerrottu kuvaushetkestä.

Muutama vuosi sitten sain nähdä lukioaikaisia valokuvia vanhojen päivästä ja vaikka kuinka katselin itseäni siitä kuvasta, en saanut tapahtumaa mieleeni. Olin aivan järkyttynyt, koska en muistanut kyseistä hauskaa tapahtumaa lainkaan. Mikä vie muistot?

Olen aina sanonut, että minulla on valokuvamuisti, mutta en tiedä pitääkö se paikkansa enää. Muistan kyllä värejä tapahtumista, vaatteista ja rakennuksista. Toisaalta on kai se parempi muistaa edes värejä ellei muuta muista.

Vietin ainakin yhden kesän tai viikonlopun mummolassa, joka sijaitsi parinkymmenen kilometrin päästä meillä. Menin sinne yksin linja-autolla ja tarvitsemani tavarat oli pakattu keltaiseen kangaskassiin. Lähtöhetkestä on valokuvakin, joka on mustavalkoinen. En yhtään muista, mitä siellä puuhastelin, mutta muistan, että nukuin pikkukamarissa, jonne paistoi aamuaurinko ja koko huone säteili vaalean keltaista valoa. Ikkunassa oli valkoiset pitsiverhot, joiden välistä aurinko paistoi. Se heräämishetki auringon paisteeseen on parhaita muistojani.

Minulla on myös valokuva sieltä, jossa olen katselemassa vasikoita. Niitä vasikoita en muista, mutta muistan sen hetken kun Karjakunnan auto tuli hakemaan kaikki lehmät pois.

Muistan kun pikkusiskoni oli ehkä vuoden tai vajaan kahden vanha ja me olimme siellä vintillä. Syötin hänelle viinirypäleitä ja seuraavana päivänä hän paskansi kokonaisia viinirypäleitä. Oli näköjään huonosti sulavia. Todennäköisesti olen saanut satikutia asiasta, koska miksi muuten sellaisen asian muistaisin.

Isosiskoni joutui kesällä olemaan lapsenvahtina meille. Ehkä äitikin oli silloin jonkun lyhyen aikaa töissä, koska pääsääntöisesti hän on ollut koko ikänsä kotirouvana. Isosisko keitti meille Jalostajan hernekeittoa. Muistan kun kerran hän ei meinannut saada purkinavaajaa kiinni purkkiin, niin hän otti puukenkänsä ja hakkasi vimmatusti, jotta sai purkkiin aloitusreiän. Sinä kesänä syötiin paljon hernekeittoa. En muista vuotta, mutta 1970-luvun alkua se oli.

Niin no oikeastaan ei, koska synnyin päivällä, oikeastaan ruokatunnin aluksi. Kuulemma siihen aikaan Porin Puuvillatehtaalla soi kello, kun ruokatunti alkoi. En tiedä pitääkö paikkansa, mutta näin minulle on kerrottu. Synnyin siis vuonna 1965. Meidän perhe asui siinä puuvillatehdasta vastapäätä, välissä oli sellainen puistokaitale. Talo oli kolmen perheen puutalo, joita on vieläkin Porissa.

Meidän perhe asui toisessa päädyssä. Sisään mentiin puisia rappusia ylös, niitä askelmia oli ehkä kymmenen tai hieman vähemmän. En muista oliko siinä eteinen, vai tultiinko sisään olohuoneeseen. Meillä oli keittiö, iso olohuone, sisävessa ja yksi iso makuuhuone, jossa koko viisihenkinen perhe nukkui. Olohuoneesta tai eteisestä meni raput ylös vintille, joka oli ihana, aurinkoinen paikka, jossa kuivatettiin talvisin pyykkiä.

Kaikista muista huoneista minulla on jonkinlainen muistikuva, mutta siitä sisävessasta ei ole.

Pikkusiskoni on neljä vuotta nuorempi ja isosiskoni kuusi vuotta vanhempi. Joten olen keskimmäinen ja sillä selittyy moni asia. Sitten myöhemmin.

Koska suvussamme on alzheimer-tautia, on ehkä nyt se aika kirjoittaa kaikki se elämästäni ja suvustani, minkä vielä nyt muistan. Ehkä kymmenen vuoden kuluttua en muista mitään.

Aloin kirjoittamaan tätä jo 7.2.2017 paperille, mutta käsin kirjoittaminen on aika työlästä. Syy miksi juuri sinä päivänä aloin kirjoittamaan, oli se kun Miss Helsingiksi valittiin tumma isonenäinen nainen ja siitä keskustelu täällä kotona siirtyi Euroviisuihin. Muutama vuosihan Suomen edustaja Euroviisuissa oli se kehitysvammaisten bändi, jonka nimeä en saanut päähäni. Se, että silloin en muistanut bändin nimeä, otti aivoon ihan älyttömän paljon. Ja tavallaan se oli aika pelottavaakin. No bändihän oli Pentti Kurikan Nimipäivä. Mutta kiitos Missikisojen ja Euroviisujen päätin kirjoittaa kaiken ylös minkä muistan.

Tervetuloa! Tämä on ensimmäinen blogimerkintäsi. Muokkaa tai poista tämä, ja aloita kirjoittaminen!