Omituinen suku

Olen jo aiemmin kirjoittanut, että muistoja ei löydy. Onneksi tallella on se siniruutukantinen vihko, johon aloin kirjoittamaan nuoruusmuistojani heinäkuulta 1981, eli 36 vuotta sitten. Sen lukeminen auttaa muistamisessa ja ehkä sitä lukiessa muistuu jotain muutakin mieleen.

Meidän perhehän vietti aina kaikki kesät mökillä ja sinne isä rakensi uutta mökkiä, joten työtä riitti siellä aina. Minulla ei ollut mahdollisuutta käydä kavereiden kanssa juhannuksina tai viikonloppuina missään. Me olimme vain mökillä. Ja sitten käytiin keskustassa. Ja heinäkuun ensimmäisenä päivänä äiti osti kauan kinuamani Pelle Miljoona T-paidan. Pidin sitä monta vuotta. Päivät kuluivat siivotessa, tiskatessa, saunan lämmityksessä ja klapien pinoamisessa.

Silloin niin sanotusti seurustelin yhden Mikan kanssa kaksi viikkoa. Se oli sitä aikaa, kun 15-vuotiaat kulkee käsi kädessä ja joskus pussailee. Ei sen ihmeempää. Ja seurusteluksi lasketaan kahden viikon yhdessäolo. Luultavasti tämä Mika löytyi kirjevaihtoilmoituksen kautta, muuta selitystä en keksi. Pääsin kuitenkin muutaman kerran tapaamaan tätä Mikaa keskustaan ja siellä sitten kierrettiin ränniä, niin kuin oli tapana. Olin antanut hänelle Pelle Miljoona rintamerkkini ja se olikin ainoa asia mikä harmitti, kun hän kirjoitti kirjeessään 9.7.81, että se on loppu nyt. Muistan vieläkin, että kirjeessä oli 10 markan seteli ja hän kirjoitti:” osta itelles uus Pelle Miljoona rintamerkki ja pidä hauskaa.

Sinä kesänä oli kuitenkin yksi viikonloppu, kun en mennyt mökille. Sain jäädä kotiin ja menimme Kirsin kanssa katsomaan Laviaan Hanoi Rocksia. Keikka oli mahtava, mutta teinisydämeni ei löytänyt uutta rakkautta sieltä.

Siellä mökkipaikalla oli silloin toistakymmentä samanikäistä poikaa ja tyttöä, mutta en ollut heihin päässyt tutustumaan aiemmin. Mutta 24.7.1981 sitten tapahtui muutos. Siihen aikaan kirjoitettiin kirjeitä. Kirjoittelin paljon kavereiden kanssa. Tiina ja Kirsi saivat eniten postia. Olin kirjeissäni valittanut Tiinalle, kuinka on mökillä tylsää, eikä ole kavereita. Pihassa aina katsoin, kuinka kylän pojat meni mopoilla ohi. Tiinalta sitten olin saanut kaksi kirjettä samana päivänä, joissa hän rohkaisi minua ottamaan itse ohjat käteen ja tutustumaan kyläläisiin. Kyllä se otti koville, mutta sain vihdoin rohkaistua itseni ja siitä se sitten alkoi, se hurja kesänuoruus.

Menin tienvarteen ja odottelin koska alkoi kuulua mopojen ääniä. Tarkkaan en muista, miten sain ne mopopojat pysäytettyä, mutta siitä se lähti ja kohta olin mukana jengissä. Siinä meni sitten se loppukesä milloin kenenkin mopon takana istuessa. Eniten ajelin Markun kanssa. Markusta olisi saanut hienon miehen, mutta sitä en silloin ymmärtänyt. No Markku vaikuttaa olevan onnellinen elämäänsä joten se on pääasia.

Ja olihan siinä Jussia, Markoa, Timoa ja Juhaa, joten ainakin tutustuin erilaisiin poikiin. Juhan kanssa aloimme sitten loppusyksystä vähän niin kuin seurustella, mutta sekin oli vain sellaista pussaustouhuilua ja talvella sitten kaukorakkautta puhelimen välityksellä. No se meidän ns. seurustelu päättyi 3.6.1982. Mitään kohokohtamuistoa ei hänestä ole. Mistä keskusteltiin tai mitä tehtiin? Musiikista juteltiin varmasti aika paljon, koska muistan, että kerran puhuttiin Dire Straitsista ja Leevi ja Leavingistä. Puolen vuoden aikana löytyy ruutuvihosta monta mainintaa, kun olen odottanut Juhan soittoa. Voi kyllä se tuohon aikaan oli piinaavaa istua kotona ja odottaa, että puhelin soisi. Aika raastavaa ja kuluttavaa oikeastaan. Ja senkin ajan olisi voinut käyttää johonkin järkevämpään, kuin puhelimen vartioimiseen. Mutta minkäs sitä tuon ikäinen voi itselleen. Toisaalta olen vanhemmalla iällä sortunut ihan samaan puhelimen kyttäämiseen, joten ehkä se on luonnevika.

Keväällä 1981 loppui peruskoulu ja tietenkin hain lukioon, koska eihän mulla silloin ollut mitään hajua mikä haluaisin olla isona. Ja ehkä ajatus perheen ensimmäisestä ylioppilaasta kiehtoi. Muistan kuinka sitten käytiin lukion ovelta katsomassa, oliko onni suosinut. No olihan se suosinut ja syksyllä 1981 aloitin lukion ja keväällä 1984 tuli se valkolakki.

Olen aina viihtynyt koulussa, koska ehkä se kotiolot voitti ja sen vuoksi olen ollut todella vähän poissa koulusta. Koulumatka kesti jotain viisi minuuttia.Vaikka viihdyin koulussa, ei ne arvosanat nyt mitään huippuluokkaa ollut, mutta paremmat kuitenkin kuin pikkusiskolla.

Lukioajoistakin mulla on tosi vähän mielikuvia. Kielistä tykkäsin ja matikkapäätä ei ollut silloin eikä ole vieläkään. Lyhyt matikka ja todistuksessa vitonen siitä. Usein olen miettinyt matikan kokeiden arvostelua. Kerran yritin tosissani kokeessa ja vastailin kysymyksiin ja arvosanaksi tuli 4-. Sitten kerran jätin tyhjän paperin ja sain 4.

En muista oliko mulla lukion jälkeen tarkoitus pitää välivuosi, vai hainko edes mihinkään opiskelemaan. Sen muistan kun opinto-ohjaajan luona kävin juttelemassa ja piirtämässä ja kerroin, että lakiopinnot kiinnostaisivat. Opo ilmoitti tylysti, että  keskiarvollani pääsee mahdollisesti ehkä Rovaniemelle opiskelemaan lakia, tai jonnekin lappiin siis. No minua ei Lappi kiinnostanut, joten ehkä en sitten hakenut sinne. Kun siinä opon luona olin niitä kukkia ja muita juttuja piirrellyt niin hän ilmoitti, että ainoa ala johon olisin hänen mielestään sopiva, olisi salapoliisi. Kyselin, että missä niitä koulutetaan. En saanut vastausta. Näin kolmekymmentä vuotta myöhemmin ajatellen, niin opo oli tavallaan oikeassa. Silloin se nauratti.

Läksyt tein aina samalla kun kuuntelin radiota. Muistaakseni Ylen rockradio oli silloin.

Löysin vanhoja koulukirjoja ja ne oli suurin osa päällystetty Suosikin sivuilla. Pääasiassa suomalaisten yhtyeiden kuvilla. Kirjat oli myös piirrelty täyteen kaikenlaisia kiemuroita ja bändien nimiä löytyi niiltä sivuilta, jotka olin lukenut.

Näin juhannuksena on mukavaa muistella lapsuuden jouluja. Joulut meni meillä yleensä saman kaavan mukaan vuodesta toiseen.

Äiti on hyvä ruuanlaittaja ja hän on aina tehnyt lähes kaiken itse, joka sitten näin jälkikäteen ajateltuna selittää sen, miksi meidän joulut meni aina samalla kaavalla.

Puhun vuoden 1977 jälkeisistä jouluista, koska jostain syystä vain niistä on mielikuvia.

Äiti aloitti jouluvalmistelut aina hyvissä ajoin, vaikka sitten aattona oli aina helvetinmoinen hässäkkä. Hän teki aina joulutorttuja, pipareita,kaneliässiä ja hannatädin kakkuja valtavat määrät. Ne hän laittoi isoihin Karhulan Lasin purkkeihin ja vei ne vintin rappusille odottamaan joulua. Annas olla jos niistä kävi salaa ottamassa ennen joulua muutaman niin siitä tuli kauhea huuto. Syyllistävä marttyyrikortti vedettiin aina esiin. ” No syökää sitten kaikki, mutta jouluna ei sitten ole mitään”. Koska niitä ei saanut etukäteen maistella ja jouluna oli aivan ähky kaikesta muusta ruuasta, niin niitä pikkuleipiä ja joulutorttuja oli varmasti vielä pääsiäisenä siellä rappusilla, kun kukaan ei niitä uskaltanut syödä ja sitten ei enää ne maistunut tammikuussa.

Jouluun kuului aina myös helvetinmoinen riitely ja tappelu ja sen jälkeen marttyyrikortti ja mykkäkoulu.

Jouluaattona imuri pauhasi ja keittiö oli kaaoksen vallassa. Mutta imurin käytön piti aina lopettaa klo 12, kun Suomen Turku julisti joulurauhan. Ja sen jälkeen alkoi sitten se tappelu. Äiti itkee, kun kaikki on kesken ja kukaan ei häntä auta. Ja annas olla kun autoit, niin kaiken silloin teit kuitenkin väärin. Rosolli oli sekoitettu väärin, tai pöytä oli katettu väärillä astioilla. Sitten alkoi itku ja huuto, ja sen seurauksena äiti aina ilmoitti, että hän ei tule joulupöytään, että saamme syödä ilman häntä. No sitten siihen meni aikaa, että häntä piti rukoilla ja anella, että hän tulisi pöytään. Jos hän tuli niin hän piti mykkäkoulua. Niin että en oikeastaan muista yhtään mukavaa ja seesteistä joulua lapsuudestani.

Olen ollut jotain alle 12-vuotias kun pelasimme pikkusiskoni kanssa Afrikan Tähteä. Ehkäpä pelaajia oli muitakin, mutta sitä en muista. Pikkusiskoni hävisi ja jo silloin oli havaittavissa hänen suunnaton kilpailuhalunsa ja etenkin voitonhalu. Nämä piirteet ovat myös äidillämme. No hän tällä kertaa siis hävisi, eikä hyväksynyt tappiotaan normaali-ihmisen tavoin, vaan meni keittiöön, otti sieltä ison leipäveitsen ja puukotti pelilautaa silmittömän raivon vallassa. Vähän pelotti, että jos sitä olisi itse saanut puukosta. Ehkä äidillä on se puukotettu Afrikan Tähti vielä tallessa. Jos siskoni lukisi tämän, sanoisi hän varmaan, että häntä kiusattiin ja huijattiin, joten se ei ollut hänen syynsä, että hän haki puukon. Mutta itse olen eri mieltä.

Olen ollut yhden kerran paikattavana sairaalassa. Asuimme silloin vielä Porissa ja rakas pikkusiskoni heitti suutuspäissään minua kivellä. Kivi osui silmän alle ja siihen tuli hieno ventti, josta tuli valtoimenaan verta. Siihen ei laitettu tikkejä, koska onhan se aika ohutta ja herkkää aluetta, juuri silmän alapuolella. Se ventti laitettiin kiinni sinisellä liimalla. Minulla oli monta vuotta sinertävä arpi toisen silmän alla. Nyt se on jo haalistunut näkymättömiin. Muistan kun joku koulukuvaaja sanoi, että kannattaa pyyhkiä vähän silmänalta, ettei kuvassa näy likaa. Mutta siinähän se lika oli ja pysyi.

Äitini on todennäköisesti kokenut traumaattisen lapsuuden, minkä vuoksi hän on erittäin ikävä ihminen, hyvin usein. On tietysti julmaa kirjoittaa, että oma äiti on kamala ihminen. Suurin osa tuntemistani ihmisistä puhuvat äideistään lämpimään ja rakastavaan sävyyn. Toivoisin, että omat lapseni puhuisivat minusta siten, mutta pahaa pelkään, että olen tiedostamattani siirtänyt ikävän äidin mallin lapsiini. Vaikka olen niin lujasti yrittänyt toimia toisin kuin äitini.

Äitini on esikoinen ja syntyi sota-aikana, 1939. Minulle tuntemattomasta syystä hänet laitettiin lastenkotiin ja sieltä sitten adoptoitiin. Muut hänen sisarpuolensa on saanut elää ydinperheen kanssa. Sieltä ne käsittelemättömät traumat on kai peräisin.

Minulla ei ole yhtään mielikuvaa, että äiti olisi tehnyt kanssani jotain. Lukenut, piirtänyt, leikkinyt tai leiponut kanssani. Ulkoiset puitteet ovat olleet aina hyvin. Aina on ollut ruokaa ja vaatteita.

Meillä tehtiin kaikki asiat aina niin kuin äiti määräsi ja tahtoi.  Ellei joku määräys meinannut tehota, otti hän marttyyrikortin esiin ja sitten raivottiin ja sitten itkettiin ja sen jälkeen tehtiin niin kuin hän halusi. Äitini luonteenpiirteitä voisi kuvailla sanoilla; kiristys, uhkailu, pelottelu, itku, mykkäkoulu, kateus, katkeruus, syyllisen etsintä ja sitten surullisella tavalla hyväksynnän haku.

Pikkusiskoni sitten olikin äidin silmäterä. Olen usein miettinyt, miksi hän on saanut erikoisaseman. Olen miettinyt jopa sitä vaihtoehtoa, että pikkusiskolla ja meillä muilla ei olisi sama isä. Se selittäisi osaltaan hänen erikoisasemansa, olisihan hän silloin suuren ja kiihkeän rakkauden hedelmä. Olettamustani tukee sellainen mielikuva, kun äiti oli ollut ajelulla jonkun vieraan miehen kanssa meidän autolla ja äiti siitä oli sitten jäänyt kiinni. Ehkäpä olin jopa mukana. Mutta sen muistan, kun isälle asia oli valjennut niin hän meni suutuspäissään auton luo, avasi konepellin ja repi sieltä raivon vallassa kiroten johtoja ja putkia irti. Muistan hänen sanoneen, että eipä tarvitse tällä enää ajella.

Pikkusiskoni on nukkunut äidin vieressä suunnilleen noin viisitoista ensimmäistä vuottaan. Äiti luki hänelle läksyt ääneen ja teki paljon koulutehtäviä hänen puolestaan. Äiti nautti siitä, kun hän onnistui tehtävissä, koska hän on itse käynyt vain kansakoulun. Siskoni kun aloitti perhosten keräilyn, niin loppujen lopuksi siinä kävi niin, että äiti juoksi haavi kädessä pitkin niittyjä keräten pikkusiskolleni täydennystä kokoelmaansa. Samoin hän keräsi silloin niin suosittuja hajupyyhekumeja. Ja niitähän äiti hänelle osti. Niitä pyyhekumeja oli varmasti satoja.

Nämä ovat vain vähäpätöisiä esimerkkejä äidin omistautumisesta pikkusiskoani kohtaan.

 

Olin nuorena todella aktiivinen kirjaston käyttäjä. Muistan kuinka kirjasto oli vielä silloisen koulurakennuksen yläkerrassa ja kuinka koitti se päivä, kun kirjasto siirtyi kirjastokorttiaikaan.

Kortti oli keltainen ja siihen tuli aina jokaiselta vuodelta leima. Minun kirjastokortin numero oli 190. Ystäväni Jaanan kortin numero oli 189. Kortti löytyy minulta edelleen.

Olin myös ahkera lukija. Nuortenkirjat luettuani siirryin aikuisten kirjoihin. Ja kun en enää muistanut, olinko kirjan lukenut, oli se helppo tarkastaa takakannesta olevasta pienestä kortista, löytyikö sieltä numero 190. Ja voin vakuuttaa, että se numero löytyi hyvin monesta kirjasta.

Kirjat ovat olleet jonkinlainen pako todellisuudesta, luulisin. No 1990-luvun puolivälin jälkeen kirjojen lukeminen lopahti täysin. Nyt luen ehkä yhden kirjan vuodessa, kun parhaimpina aikoina luin kirjan päivässä. Niin se aika muuttuu.

Aloitin koulun Pormestarinluodon koulussa. En muista yhtään mitään ensimmäisestä kouluvuodesta. Sen muistan, että luokassamme oli muoviset, oranssinväriset tuolit.

Opettajana oli vaaleahiuksinen nainen, joka oli erittäin mukava. Äitini on kertonut, että jännitin koulunkäyntiä niin, että minulla oli vatsa kipeänä koko ajan. Sain siihen kuulemma rauhoittavia lääkkeitä. Olen kuulemma ollut vilkas ja keinunut tuolin kanssa tunneilla. Eipä ole mitään mielikuvaa sellaisesta. Ehkä rauhoittavat tekivät tehtävänsä hyvin.

Kaksi kaveria minulla kuitenkin oli Kristiina ja Tarja. Tarja on nykyään FB-kaverinikin. Kristiinan elämänmenosta ei ole harmainta hajua.

Kouluajoista minulla on mielikuvia hyvin vähän. Ja ellei luokkakuviin olisi kirjoitettu oppilaiden nimiä, en muistaisi puoliakaan luokkakavereistani.

Ala-aste sijaitsi ehkä parin kilometrin päässä. Eli kuljin koulumatkat kävellen. Yksi kotimatka on jäänyt mieleeni. Olin jotain 12-vuotias ja olin tulossa kotiin ja käytin sellaista metsäpolkua, jotta matka olisi lyhempi. Minulla oli hirveä pissahätä ja yhtäkkiä huomasin, kuinka housut kastuivat lämpimästä pissasta. Minä siis kusin housuihini. Jälkikäteen ihmettelen syytä moiseen. Miksi en mennyt puskapissalle? Tuo muisto taitaa olla ainut koulumatkamuistoni. No en yhtään ihmettele. Aika traumaattinen toisaalta.

Ala-asteella koulupäivä alkoi aina yhteisellä aamunavauksella. Me seisoimme riveittäin luokittain ala-aulassa ja opettaja soitti urkuharmonia. Laulettiin joku virsi ja joku puhui jotain.

Ruokailu tapahtui luokissa ja sitä varten meillä oli ne vohvelikankaiset itsekirjaillut ruokaliinat. Minulla oli keltainen. Kerran ruuaksi oli maksalaatikkoa ja koko koulu lemusi ällöttävälle, kun keittäjä sitä maksalaatikkoa teki. Sinä päivänä se maksalaatikko oli raakaa ja äklön makuista. Mutta ei siitä mitään suurempaa traumaa jäänyt. Saarioisten maksalaatikko on yksi kestosuosikkini edelleen.

Välitunneilla vaihdettiin kiiltokuvia. Tai pelattiin jotain. Liikuntatunnilla pelattiin usein polttopalloa. Olin 11-vuotias kun kuukautiset alkoivat. Itkien menin äidin luokse, kun ihmettelin että mitä tapahtuu. Hän taputti perseelle ja sanoi, että nyt olet nainen ja näytti missä kaapissa on siteitä. Ei sen enempää. Mutta jos ala-asteaikana oli liikuntatunnin aikana kuukautiset, niin silloin ei tarvinnut osallistua liikuntatuntiin ollenkaan. Yläasteella oli sitten ihan toisenlainen opettaja ja hänen tunneillaan ei tätä korttia enää voinut käyttää. Koska kuukautiset eivät haitanneet mitenkään elämää  hänen mielestään.

Koulussa luettiin aina ääneen jokainen vuorollaan sillä hetkellä opittavaa asiaa. Muistan kuinka biologian tunnilla sain vuorollani lukea kehityksestä ja kuukautisista. En tiedä mikä minuun meni tai minkä vuoksi en osannut lukea sanaa ”kuukautiset” oikein. Tankkasin sanaa useampaan otteeseen, jonka jälkeen opettaja lausui sen oikein ja sitten minäkin sain sanan luettua tai sanottua oikein. Mutta kylläpä taas hävetti.

Musiikinopettaja oli varsinainen natsi. Kerran hän piti laulukokeen ja jokainen vuorollaan kävi laulamassa hänelle pienessä kopissa. Kuinka iloinen olin, koska en voinut sietää luokan edessä yksin laulamista, sillä lauluääneni on aivan surkea. No tämä opettajahan nauhoitti kaikkien esitykset ja sitten seuraavalla tunnilla hän soitti kaikki esitykset luokalle. Olihan siinä muilla hihittelyn aihetta, kun kuuntelivat lauluani. Samainen opettaja laittoi kerran kaikki ne oppilaat hakemaan kotiin unohtuneet nokkahuilut. Me asuimme silloin jo eri paikassa, joten koulumatka oli pidempi ja sen nokkahuilun hakemiseen meni sitten se koko musiikkitunti. En voi muuten sietää nokkahuilun vingutusta.

Vitosen tai kutosen kevätjuhlassa sain kunnian avata kevätjuhlan runon lausumisella. Minulle oli ostettu sellainen täysipitkä mekko, valkoinen pohja jossa sinisiä kukkia. Äiti oli ihan täpinöissään, kun sain julkisuutta mukamas. Lausuin keväästä tai kesästä kertovan ehkä viisilauseisen runon puhujapöntöstä ja se oli siinä. Mekko oli hieno ja pikkusiskoni sai sen saman mekon tuunattuna käyttöönsä. Nyt se mekko roikkuu vaatehuoneessani.

Joulu- ja kevätjuhlien jälkeen saatiin aina ruskea paperipussi, missä oli joku hedelmä ja joku karkki.

Olin ajatellut, että kirjoitan tänne hyvin tarkkaan kronologisessa järjestyksessä, mutta se osoittautuikin hyvin vaikeaksi. Jotain asiaa kun alkaa miettimään, niin sitten huomaakin muistavansa jonkun muun samankaltaisen asian ihan eri vuosikymmeneltä. Joten aikajärjestys sikseen.

Toki se ottaa itseäni eniten päähän, etten ole vuosista tietoinen. En muista tapahtuiko joku 60-luvulla vai 70-luvulla. Eniten muistoja on sitten 80-luvulta, mutta onkohan se siksi, että silloin elin täysillä ja silloin sattui ja tapahtui paljon asioita elämässäni. Ja sinne 80-lukuun huomaan haikailevani hyvin usein. Tai sitten mielessäni mietin, vaikkakin aivan turhaan, että jos olisin valinnut toisin, asiat olisivat menneet aivan eritavalla. Paljon on asioita, jotka olisin voinut jättää tekemättä, mutta kaikella on joku tarkoitus ja tehtyä ei saa tekemättömäksi, eikä sanottuja sanoja saa takaisin.

Pitäisikö sitä sitten katua? Tavallaanhan sitä katuu tai ainakin häpeää tehtyjä tekoja ja valintoja, mutta kaikki kun vaikuttaa kaikkeen, niin huonoistakin valinnoista löytyy sitten loppujenlopuksi jotain hyvää. Tai näin haluan uskoa.

Tänään 22.6.2017 viettäisin 35-vuotis hääpäivää. No onneksi en vietä. Koko naimisiinmeno liian nuorena oli tyhmä teko ja siinä meni tavallaan hukkaan kymmenen vuotta. Mutta ilman tätä harkitsematonta tekoa, minulla ei olisi maailman ihaninta esikoistytärtä. Eli kaikki vaikuttaa kaikkeen.

Ymmärsin kuitenkin erota ensimmäisestä miehestäni ja löysin vierelleni hyvän kumppanin.

Nuorena naimisiin meneminen on sitten ihan oma juttunsa, josta tulen kirjoittamaan myöhemmin lisää, eli miten kaikki oikein tapahtuikaan.

Ala-asteella vessat oli rakennuksen päädyssä ja sinne mentiin siis ulkokautta. Tytöille oli omat ja pojille omat puolensa. Rivissä oli avonaisia koppeja ja päädyssä oli kaksi ovellista vessaa. Ne ovelliset vessat oli aina varattuja. Joten siinä sitten paskannettiin välitunnilla kaikkien nähden.

Siellä vessassa järjestettiin myös yhteiset hampaiden harjaamiset. Vessan seinustalla olevalle penkille oli tuotu rivi sinisiä muoviämpäreitä ja kaikki me pesimme hampaamme. Pesun jälkeen saatiin sellainen punainen hampaiden likaisia kohtia värjäävä pilleri. Joku tarkasti kuinka hyvin tai huonosti hampaat oli tullut pestyä. Ja sitten pillerin jälkeen pestiin taas hampaat. Mielestäni tätä tapahtui säännöllisin väliajoin.